Suomen valtion toimintatapa, joka vaatisi nyt jonkinlaisen Valtiontalouden auditointipysäytyksen!

hallitus sanoo, että "nyt on pakko säästää", ja leikata menoja. Samaan aikaan oppositio sanoo "mehän voidaan tasapainottaa budjetti oikeudenmukaisesti, eikä tarvitse leikata näin paljon—tai ainakaan meidän mielestä vääristä paikoista". 

Ja sitten molemmat huutavat toisilleen: "Te aiheutitte tämän!" ja "Te ette osaa korjata tätä!" 

Eikä kukaan koskaan sano: "Ehkä me kaikki ollaan vähän mokattu, korjattaisko tätä nyt yhdessä." 

Jos tämä olisi kuvaus parisuhteesta, niin tämä olisi se vaihe, kun toinen osapuoli sanoo:

"Muistatko kun 2012 teit sen virheen?" ja toinen vastaa: "Joo, mut hei, sä teit 2019 vielä pahemman." 

Eikä kumpikaan silti tiskaa. 

Tuntuu välillä, että politiikassa ongelma ei ole vaihtoehtojen puute, ja tästä kumpuaa aina “vaihtoehtoiset” “varjo” budjetit, vaan se että puuttuu kyky yhdistellä hyviä ideoita eri suunnista.

Esimerkkinä, “soteheikennys jota joku uudistukseksikin on nimittänyt” se on niin monen hallituspuolueen soppa, ettei noista tuolla kivilinnassa kukaan enää muista, pakko se oli saada maaliin koronavuosina ja samaan aikaan suomi myös eriarvoistettiin ja pääkaupunkiseutu sai pitää “oman mallinsa”, samaan aikaan me mm. kymenlaaksossa olemme “pakotettuna” tukeutumaan pääkaupunkiseudun palveluihin ja siellä mm. Husin pelkkä Apotti sekoilu on tullut jo maksamaan yli 900 miljoonaa, kuin että nyt tehtäisiin kaikille hyvinvointialueille yms. yhtenäinen palvelualusta, jolloin turvattaisiin tiedonsiirtyminen ja toiminta eri alueiden kesken, ja varmistettaisiin hoidon sujuvuus alueesta riippumatta.

 Mietittäisiin nyt terveydenhoidon solmukohdat oikeasti auki, eikä yritettäisi lennossa korjata jo valmiiksi rikkinäistä systeemiä. 

Missä on päättäjillä se suomalainen sinnikkyys, se "ei valiteta, vaan hoidetaan" -asenne, jolla on ennen selvitty vaikeista ajoista... tuntuu kuin se olisi nyt hukkumassa huutamiseen, vastakkainasetteluun ja jatkuvaan syyttelyyn ja populismiin. 

Pieni kansa ei pärjää, jos se alkaa vetää köyttä eri suuntiin. Ja silti juuri niin nyt tehdään. Kaikki puhuu isänmaan pelastamisesta – mutta yhä harvempi kysyy, kenelle Suomea ollaan rakentamassa. Jos ihmiset alkaa kokea, ettei tämä maa ole enää heitä varten, niin mitä sitten jää jäljelle? 

Surullisinta on ehkä se, että se perinteinen suomalainen voima – yhteistyö, reiluus, hiljainen sisukkuus – olisi juuri nyt tärkeämpää kuin koskaan. Ja kuitenkin se unohtuu, kun politiikasta tehdään enemmän peliä kuin keskityttäisiin asioihin. 

Ehkä juuri siksi tämä nykyinen meininki satuttaa – kun näkee, kuinka ne juuret, jotka yhdistävät meitä, uhkaa repiä auki se vastakkainasettelu. Me kun kuitenkin lopulta halutaan samoja asioita: turvallinen arki, tulevaisuutta lapsille, paikka, jossa saa olla oma itsensä, nauttia luonnosta ja sen puhtaudesta.

Mutta ehkä toivo löytyy just siitä: niistä hiljaisista suomalaisista, jotka edelleen pitää toisiaan kädestä, vaikka tuuli käy.

Ehkä se perimmäinen, suomalainen voima ei ole kadonnut – se ei vaan huuda. Se tekee töitä, auttaa naapuria ja keittää kahvit.